 |
Vesilahden kirkko
|
MEILLÄ KAIKILLA ON YHTEINEN VELI JA VAPAHTAJA!
Maailman tunnetuin joululaulu lienee ”Jouluyö, juhlayö”. Se sai syntynsä jouluaattona vuonna 1818. Itävaltalainen pastori Joseph Mohr valmisti saarnaa Oberndorfin kyläkirkon jouluyön messuun. Kesken saarnan valmistelun häntä pyydettiin vastasyntyneen lapsen luo. Lapsen näkeminen puhutteli Mohria voimakkaasti ja kotiin palattuaan hän kirjoitti joulurunon ”Stille Nacht, heilige Nacht”. Urkuri Franz Gruber laati siihen sävelmän. Mohr ja Gruber esittivät teoksensa jouluyön messussa kaksiäänisesti kitaran säestyksellä, sillä kyläkirkon urut olivat menneet rikki.
Tuttu joululaulu liittyy myös ensimmäisen maailmansodan taistelujen merkilliseen keskeytymiseen jouluna 1914. Muutamat saksalaiset sotilaat alkoivat laulaa sitä, ja pian yhä uudet laulajat kautta rintamalinjan seurasivat heidän esimerkkiään. Englantilaiset sotilaat tunnistivat melodian ja yhtyivät siihen omalla kielellään. Laulun sävel ja sisältö oli sama, vaikka sitä laulettiin eri kielillä. Jonkun ajan kuluttua sotilaat molemmin puolin laskivat aseensa ja rohkenivat lähestyä toisiaan, eivätkä ylemmät upseerit kyenneet estämään heitä. Syntyi julistamaton tulitauko.
Jotain vastaavanlaista tapahtui sota-aikana venäläisten sotavankien ja heidän suomalaisten vartijoidensa kesken. Sotavankeja marssitettiin pääsiäisenä paikasta toiseen. Yksi vartijoista, joka osasi venäjää ja jolle ortodoksinen liturgia oli tuttu, lauloi: ”Kristus on noussut kuolleista!” Silloin vangit vastasivat yhtenä miehenä: ”Totisesti, on ylösnoussut!”
Molemmissa tapauksissa tapahtui jotain sellaista, joka yhdisti vastakkaisilla puolilla taistelleet, toisiinsa ennakkoluuloisesti suhtautuneet sotilaat toisiinsa. Propaganda on aina väistämättä olennainen osa sodankäyntiä: Vihollisista pyritään antamaan mahdollisimman kielteinen kuva. Heidät kuvataan julmiksi, verenhimoisiksi ja epäinhimillisiksi olennoiksi. Yhteisesti laulettu joululaulu ja pääsiäisen vuoroylistys todistivat kuitenkin yhteisestä ihmisyydestä: Vihollissotilaat olivat loppujen lopuksi aivan samanlaisia ihmisiä, vaikka traagisesti oltiinkin jouduttu eri puolille.
Oikeanlainen tunnelma on olennainen osa joulua, ja varmaan aikaisempien muistojen virittämä tunnelma liitti osaltaan laulavat sotilaat toisiinsa. Mutta eiköhän varsinkin niissä oloissa tärkeintä ollut itse asia, laulun sisältö:
”Jouluyö, juhlayö.
Täytetty nyt on työ.
Olkoon kunnia Jumalalle!
Maassa rauha, myös ihmisille.”
Kaksi tuhatta vuotta sitten ei ollut pyhällä maalla rauha, eikä siellä vietetä nytkään rauhallisia aikoja. Silti laulu on totta: Rauhanruhtinas on syntynyt! Hänessä meillä on rauha Jumalan kanssa, rauha, jota ei edes sota eikä mikään muu voi mitätöidä. Ja viime kädessä vain hänessä meillä on rauha myös toistemme kanssa. Vain hänessä me voimme löytää yhteisen ihmisyyden.
Yhteinen ihmisyys on syntisten solidaarisuutta. Jumala syntyi ihmiseksi tekemään rauhan meidän ja itsensä välille, koska me olimme joutuneet eroon hänestä. Niin paljon hän rakasti meitä. Todellinen tasa-arvo ja yhteinen ihmisyys syntyy vain siitä joulun sanomasta, että Jumala on samaistunut meihin, samalla tavoin meihin kaikkiin – meihin syntisiin.
Moni asia, joskus jopa sota, voi erottaa ihmiset toisistaan tässä maailmassa. Mutta Jumalan rakkaudesta meitä ei voi mikään erottaa. Käykäämme sen tähden seimen äärelle. Ja käykäämme sinne yhdessä, samanlaisina syntisinä. Silloin meitä ei voi erottaa lopullisesti toisistammekaan mikään taivaassa tai maan päällä. Onhan tuo pieni lapsi meidän kaikkien yhteinen Veli ja Vapahtaja. Hänessä me olemme yhtä.
Jorma Kantola
vs. kirkkoherra
|
